5.2.2020

Äitiyden mystinen kaapu

Huomaan, että olen tasan vuosi sitten höpötellyt omiani ihan samalla teemalla. Jos vuoden takainen juttu sattuu kiinnostamaan, käy kurkkaamassa se arkistosta. Loppuvuoden tiukka rutistus töissä taitaa vaikuttaa minuun niin, että käyn vuoden ensimmäisen kuukauden aina melko hitaalla tempolla ja sen jälkeen ilmestyy äitiysmorkkis. Nyt harmaa kausi on tuntunut jatkuvan syksyn ensimmäisistä maassa roikkuneista sadepilvistä eikä putken päässä pilkota vielä kovinkaan suurta valon säiettä. Forecan nettisivut kuitenkin lupailevat, että pimeä väistyy puolisen tuntia viikossa. Ehkä voin luottaa, että valo kajastuu vielä joku aamu myös mun pään sisäisiin herneenpalkoihin?
💗
 Iltalehden toimittaja piipahti tammikuisena perjantaina meillä Karkkilassa. Vanhemmuus, äitiys ja lapsettomuus on teemoina pyörineet mun elämässä viimeiset 20 vuotta, vaikka oma tyttöni availee vasta syksyllä päiväkodin viskariluokan ovia. Todellinen arjen oppikoulu äitiydestä lävähti kasvoille, kun minusta tuli äitipuoli. Yhtäkkiä sukelsin maailmaan, jossa en tuntunut sopivan oikein mihinkään lokeroon. Lapset hokivat robottimaisesti äidin synnyttäneen heidät, eivätkä he tarvinneet isää mihinkään. Lasten äiti otti elämäntyökseen vieraannuttaa lapset isästä eron jälkeen ja teki varmasti pitkiä päiviä kirjoittaessaan lastensuojeluilmoituksia toisensa perään. Omasta tyttärestäni löytyy materiaalia sosiaaliviranomaisten raporteista satoja sivuja. Ensimmäiset on sinne näpytelty jo ennen hänen syntymäänsä.
💗
En ole ikinä hävennyt olla nainen yhtä paljon kuin huoltajuuskiistaa seuratessani. Olen surullisena katsonut, kuinka isän oikeudet ovat paljon arvottomammat kuin naisen euro. On melko turhaa puolustella isiä, jotka eivät halua olla missään tekemisissä jälkikasvunsa kanssa. Nykyään pohdin kyllä ihan uusin silmin myös sitä, mitä tapahtuu seinien sisällä, kun todistajat eivät ole läsnä. Lapsi on aina lojaali vanhemmalleen. On vanhemman vastuulla miettiä, miten tuota lojaaliutta vaalitaan. Vai käytetäänkö sitä hyväksi?
💗
Meillä opetellaan tällä hetkellä kirjoittamaan ja uusia piirustuksia syntyy päivässä niin monta, etten todellakaan myönnä säilyttäväni niistä kaikkia. Sydämet, kukat ja rakkaudentunnustukset ovat pienelle taiteilijalle tärkeitä. Edellisessä elämässäni näitä kerättiin todistusaineistoksi oikeudenkäynteihin. Kun lapsi piirtää sydämiä äidin ja itsensä ympärille, se todistaa, ettei tyttö rakasta isäänsä lainkaan.

On aika vähän asioita, joissa ehdottomuus ja totalitarismi on hyväksi. Huumeet kaikissa kategorioissaan kuuluvat omassa elämässäni siihen genreen, jossa en tunne harmaita raitoja. Lueskelin tällä viikolla verkosta lehtijuttua Matti Nykäsen tyttärestä. Hän kiitti äitiään siitä, että tämä oli niellyt oman pahan olonsa ex-miestään kohtaan ja antanut tyttärensä muodostsa isäsuhteensa niin normaaliksi kuin se maailman suurimman mäkisankarin tyttärenä on ollut mahdollista. Olisi varmasti ollut äidille helpompiakin vaihtoehtoja kuin tukea lastaan suhteessa alkoholisoituneeseen isäänsä. Kaikki eivät onnistu tässä, vaikka isä olisi ihan tavallinen keski-ikäinen heteroinsinöörimies. Vuodet kertovat, millaisen suhteen lapsi ja vanhempi pystyvät muodostamaan siinä vaiheessa, kun uskallus ja ikä kasvattavat siivet, joiden lentoon uskaltaa luottaa.
💗




24.1.2020

Edellisiä elämiä

Jouduin viime viikolla pohtimaan omaa elämääni taaksepäin. Minusta tehtiin juttu Iltalehden verkkoversioon, missä pohdin esimerkiksi äitiyttä ja vanhemmuutta sekä omaa tietäni tähän pisteeseen. Sanovat, että elämä kulkee seitsemän vuoden sykleissä. Mietitäänpäs.
💗
Vuonna 2013 olin juuri muuttanut Hyvinkäälle ja hapuilin ensiaskelia uusperhearjessa. Tekemisiäni ja sanomisiani vaadittiin vadille oikeudenkäynneissä ja sosiaaliviranomaisten tapaamisissa. Jouduin ulkopuolisille esittelemään juuri sisustamaani vessaa ja perustelemaan, miksi haluan, että lapsilla on karkkipäivä eikä herkkuja ole tarjolla perusarjessa. Kirjoitin tuohon aikaan Naanan Narinat - blogia, mutta ympärilläni vellova myrsky vaimensi minut parin vuoden jälkeen. Ensimmäisissä teksteissäni pohdin omaa kasvuani siksi ihmiseksi, joka koin silloin olevani. Odottelin kolmatta aaltoa oman nahkani luomisessa ja totesin, että mustelmat ja muistot kuuluvat yhteen. Tänään en voi olla asiasta ainakaan eri mieltä.
💗
Jos sukelletaan aikaan vielä seitsemän vuotta taaksepäin, elettiin vuotta 2006. Olin pari vuotta aiemmin muuttanut Jyväskylästä pääkaupunkiseudulle ja tunkenut itseni melko syvälle työelämän oravanpyörään. Muuttoauton kaartaessa Keljonkankaan markettien ohi kohti pikatietä, pyristelin silmäkulmassa kimaltavia kyyneleitä vastaan. En halunnut takaisin etelään ja tiesin, että Jyväskylä jättäisi sydämeeni ikuisen merkin. Siellä minusta tuli järvi-ihminen. Turkulaisesta tytöstä, joka ei sittemmin ole koskaan tuntenut itseään kovin varsinaissuomalaiseksi. Kun suhteet kehäteiden sisäpuolella kariutuivat kerta toisensa jälkeen, päätin karistaa kiireiset kannankopinat taakseni ja suunnata väljemmille seuduille. Tökkäsin kirjaimellisesti sormen Suomen tiekarttaan ja löysin Karkkilan. Tänään olen ylpeästi karkkilalainen ja koen, että tämä on maailman paras paikka.
💗
Mummini on syntynyt 20-luvulla. Minä kuulun ikäpolveen, jonka sotussa on viiva. Tai myöhemmin olen oppinut, että se on miinus, sillä edellisellä porukalla oli plus-merkki. Tämän milleniumin ihmiset ovat saaneet tunnukseensa A-kirjaimen ja minun on edelleen vaikea suhtautua siihen. En edes muista oman tyttäreni sosiaaliturvatunnusta ulkomuistista. Teknologialle kiitos älypuhelimista ja kamerakännyköistä. Tänä vuonna syntyvät pienokaiset ovat syntyneet taas 20-luvulla. Alan tuntea itseni vanhaksi. En ihmettele yhtään, että edellisellä 20-luvulla syntyneet eivät tunne pysyvänsä mukana nykyarjen vauhdissa.
💗
Minulla on tunne, että olen taas jonkun uuden alussa. En edes itse vielä tiedä minkä, mutta huomaan pohtivani aiempaa tarkemmin, mitä tulevaisuudelta haluan ja kuinka olen aiemmin asioita hoitanut. Ehkä peiliin katsominen edes kerran seitsemässä vuodessa on ihan terveellistä?

22.1.2020

Kevättä rinnassa!

Huomaan, että raskaan ja pimeän syksyn jälkeen joulu touhuineen tuli meille juuri sopivaan aikaan. Valot ja tulevan odotus antoivat voimaa ja energiaa päiviin, joiden harmaudessa aamu ei erottunut illasta eikä päivä yöstä. Meillä ensimmäinen mänty koristeltiin jo marraskuussa ja piparit tuoksuivat keittiössä hyvissä ajoin ennen adventteja.
💗
Pyhien mentyä iltapäivälehtiin ilmestyivät perinteiset laihdutusnumerot ja televisio raikaa gaaloja toisensa perään. Viime vuoden ansioituneita suorituksia palkitaan monella saralla. Itse huomaan, että katseeni on virittynyt jo pitkälle tulevaisuuteen. Kaipaan sitä, että saa nostaa katseensa kohti aurinkoa ja huomata, kuinka se jo lämmittää. Kaipaan ympärilleni keveämpiä sävyjä kaikissa muodoissaan. Vaaleampia värejä sisustukseen ja kevyempiä ruokia keittiöön. Kun kevät etenee, tiirailen koivun oksia ja latvuksia siinä toivossa, että harmaan sävyihin ilmestyy pilkahdus vihreää.
Viime viikolla tein jo ensimmäisen piipahduksen paikallisen rautakaupan siemenhyllylle. Kalenterimaniassa päiväkuulumisia vaihdellessa huomasin, että muutkin ovat jo innoissaan odottamassa kevättä. Päätin uskaltautua testaamaan, riittääkö tammikuinen päivänvalo kasvattamaan hentoisia kasvinalkuja ja antamaan toivoa pidemmistä päivistä. Facebookin kirppispalstalta löysin taimilaatikon, jonka ajattelin viikonloppuna puhdistaa ja virittää parvekkeelle odottamaan kevään tulokkaita.
💗
Huomaan potevani huonoa omatuntoa siitä, että talvi ei ole vielä edes tullut ja minä jo odotan kevättä. Tunnistan, että kuluneet vuodet painavat mieltä, hartioita ja silmiä. Samalla tavalla kuin kevät ponnistaa itsensä talvikuukausien harmauden päätteeksi esiin, myös minä haluaisin virittää itseni tasolle 2.0.
Askartelin viime keväänä huovasta taimipotteja ja odotan jo innolla, että saan niihin ensimmäiset vihreät. Nyt keijunmekon siemenet solahtivat turvepotteihin ja rakensin niille pienoiskasvihuoneen vanhasta Riihimäen lasitölkistä ja elmukelmusta. Pihabujoon tuli uusi aukeama, joka kertoo, että vuonna 2020 eletään uudessa kodissa ja sen parvekkeella. Vapaapäivänä tein piipahduksen siihen ruotsalaiseen huonekalufirmaan, jonka palapelikalusteita ohjenippuineen kaikki rakastavat. Huomasin, että mieleni halasi kaikkea hempeää, pumpulista ja pastellia. Olen jo vuosia ollut kirkkaiden perusvärien rakastaja, joten en hämmennyksissäni uskaltanut valita kärryyn kuin yhdet verhot ja pari koristetyynyn päällistä. Ehkä nämä hempeämmät sävyt ohjaavat minut myös rakastamaan itseäni lempeämmin?
💗

15.1.2020

Uusi vuosi, vanhat lupaukset

Joka vuosi lupaan itselleni moninaisia asioita. Milloin päätän, että tarkkailen veden juontia, milloin lupaan itselleni kirjoittaa joka päivä edes sanan tai rivin kiitollisuuspäiväkirjaa. Yleensä lupaukset unohtuvat ennen kuin niistä ehtii tulla tapoja. Lupaan itselleni maanantaisin, keskellä kuuta, vuoden alussa ja heti lomien loputtua. En ole näissä asioissa mitenkään erityisen riippuvainen kalenterivuoteen sidotusta tammikuusta. Toki huomaan, että näin alkuvuodesta tulee helpommin mutusteltua omaa elämäänsä ja tehtyä jonkinlaista tilinpäätöstä menneestä sekä budjetoitua tulevaa.
💗
Blogin kirjoittamista olen luvannut itselleni enemmän ja vähemmän koko yrittäjyyteni ajan ja edellisessä elämässä tuskailin saman asian kanssa. Mennyt syksy oli sekä raskas että vapauttava. Olen taltioinut sydämeeni paljon kulunutta aikaa, pohtinut omaa paikkaani ihmisten keskellä ja yrittänyt maadottaa itseni niihin hetkiin, joilla on oikeasti merkitystä. Olen huomioinut, kuinka syvässä minussa istuvat ajatukset siitä, millainen minun pitää jonkun toisen mielestä olla, millaista elämää elää ja mitä tavoitella. Olen samalla pohtinut, kuka on elämässäni oikeasti läsnä ja kenen haamu on jäänyt roikkumaan ylleni vain siksi, että tapa tai historia velvoittaa pitämään kiinni ohuesta langasta, jonka merkitystä ei kukaan enää edes muista.
💗
Kun istun hiljaisena iltapäivänä puodilla ja pohdin tulevaa, mitä näen? Missä olen vuoden päästä? Millaista elämä on viiden vuoden päästä? Millaisilla mittareilla haluaisin elämääni arvottaa? Menneenä vuonna muutin omakotitalosta kaupungin vuokrakaksioon ja huomasin ahdistuksen valuvan pois itsestäni kuluneiden kuukausien aikana. Samalla kun käsittelin eroon liittyviä tunteita, huomasin selkärangasta hiipivän mieleeni myös omistamiseen, statukseen ja ihmisarvoon kuuluvia asioita. Olen vuosikymmeniä rakentanut kotini omistusasuntoon ja nyt katselen vuokrakodin seiniä. Olenko minä silti minä? Pitääkö minun miettiä, mitä muut tästä ajattelevat? Kuulunko edelleen niihin ihmisiin, joihin olen aiemminkin ajatellut kuuluvani? Miksi edes pohdin tällaisia asioita?
Vuonna 2010 muistan kipuilleeni lapsettomuuteni kanssa. Parisuhde toisensa jälkeen karahti kiville, enkä tuntenut olevani kokonainen. Vuonna 2020 annoin haastattelun iltapäivälehdelle tuosta ajasta. Millaista oli olla lapseton maailmassa, jossa toiset antaisivat kaikkensa saadakseen lapsen, mutta eivät syystä tai toisesta onnistu saavuttamaan unelmaansa ja toisaalta osa naisista tuo selvästi julki, etteivät edes halua lisääntyä kuluvalla tai seuraavallakaan vuosikymmenellä? Onko lapseton sinkku huonompi vai parempi vaihtoehto kuin lapseton pariskunta, jos molemmissa tapauksissa suurin haave on tulla vanhemmaksi?
💗
Vuonna 2030 tyttäreni täyttää 15 vuotta. Hänen tänään kuopille painuneet rystysensä ovat muuttuneet kauniiksi nuoren neidon käsiksi. Äitinä toivon, että saan teiniangsteissakin kuulla olevani tärkeä ja rakas. Lapset eivät voi valita vanhempiaan, vaan he ottavat vastaan meidän tekemämme päätökset. Tärkein päätös lapsen elämässä on muistaa, että vanhemmuudesta ei voi erota eikä siitä voi toista pakottaa eroamaan. Vaikka ex-kumppanin sanat kaikuvat takaraivossa ilkeästi ja päässä humahtaa, on silti muistettava, että itse olen tehnyt päätöksen olla tämän ihmisen kanssa vanhempi koko loppuelämän.

19.10.2019

Se lämmin tunne.

Elämän kuuluu olla aaltoliikettä. Välillä ratsastetaan hyvän tuulen harjalla ja hymy on helppo taikoa esille arkisissakin hetkissä. Lapsen haalarikiukuttelun pystyy kuittaamaan tikkarilahjuksella, kaupassa töksähtelevä asiakaspalvelu menee myyjän huonon päivän piikkiin ja postissa jumissa oleva pakettikuorma enää vaan naurattaa. Tällaisena aikana huomaan elämän soljuvan hetkestä toiseen vaivattomasti. Jokainen hengenveto ei vaadi työtä, eikä kulman takana pilkota raskaalta tuntuvia hetkiä tulevaisuudessa.
Olen viime aikoina miettinyt paljon, kuinka paljon lataamme odotuksia tiettyihin päiviin viikossa. Tuntuuko maanantai raskaalta siksi, että se on monelle vapaiden jälkeen ensimmäinen työpäivä? Hymyilyttääkö lauantaiaamuisin helpommin, koska mieli on lepoasennossa eikä tahmean ja harmaan arjen täyttämä?

Kun itse tekee töitä usein samaan aikaan, kun toimistotyöaikoja noudattava on vapaalla, on joutunut ruuvaamaan omaa mieltään asentoihin, joihin ei edes tiennyt sen taipuvan. Maanantai on yhtä arvokas vapaapäivä kuin lauantai eikä minun tarvitse potea laiskottelusta huonoa omatuntoa päivänä, joka on monen muun inhokki. Saan intoilla omasta ajastani samalla tavalla kuin lauantaina perhepäiväänsä viettävä naapuri ja nauttia vapaasta tyttäreni kanssa maanantaiaamuisin, kun voimme kokkailla banaanilettuja pitkän kaavan mukaan.

Toisen ihmisen elämän ymmärtäminen on yksi vaikeimmista asioista tällä pallolla. Uskon, että ihminen on rakennettu syystä unohtavaksi olioksi. Ei ole tarpeellista tai terveellistä kantaa mukanaan jokaista epäonnistumista, surun hetkeä tai loukkaantumisen tunnetta. Haluaisin silti nähdä useammin niitä hetkiä, kun ihminen on ihmiselle ihminen. Niitä tunteita, että toinen ihminen haluaa ymmärtää, miksi toinen on tänään väsynyt tai hymytön.
Aallonpohjissa en halua nähdä ketään. Voin samaistua Irinan biisin sanoihin täysin. Haluun olla yksin ja hiljaa ilman, että kukaan vaatii minulta mitään. Uskon, että moni ruuhkavuosia elävä ja eteisessä läpsyvaihtoja tekevä perheellinen samaistuu tähän ajatukseen ja tunnelmaan. Omien ajatustensa kuuleminen on nykymaailman informaatiotulvassa välillä jopa mahdotonta. Kun ulkoiseen mölyyn lisätään jatkuva sisäinen tunnemyrsky, hihasta kolmeen suuntaan kiskovat pienet kädet, Vilma-viestit, wappi-ryhmät, kaverin 40v synttärisuunnitteluryhmä Facebookissa, sähköpostit, puhelut ja vanhan kansan tekstarit, alkaa parempikuntoistakin heikottaa.

Aikansa pohjamutia tutkinut nainen huomasi tänä aamuna hymyilevänsä. Lempimuki oli täynnä kahvia, tytär pälätti tauotta nukelleen ja nimesi sen tänä aamuna Millaksi, radiossa toivotti hyvää huomenta jo tutuksi tullut miesääni. Siinä hetkessä oli monta palikkaa paikallaan. En välittänyt ensi kuun ruokarahoista, lattialla olevista muuttolaatikoista tai aamutuimaan kilisevästä sähköpostin merkkiäänestä. Hymyilin ja tartuin hetkeen. Ja sen hetken luotin, että se hetki palaa takaisin.

18.10.2019

Jos et osaa itse, opeta.

Kirjoitin viimeksi pitkän pätkän toisiin ihmisiin tukeutumisesta, inhimillisyydestä ja asenteesta. Eilen totesin, että en osaa elää kuten opetan. Puodin postilaatikko täyttyy syyskaudella valtavasta määrästä laskuja, kun joulutuotteet alkavat täyttää hyllyt. Oma postilaatikkomme siirtyi kuun alusta uuteen osoitteeseen ja sen täytteeksi on viime aikoina löytynyt lähinnä uusia sähkösopimuksia, postin siirtopapereita ja vakuutuskirjoja.
Noin kaksi ja puoli vuotta sitten eksyin puolivahingossa Facebookissa Kalenterimania - nimiselle sivustolle. Aikani aiheita pengottuani totesin olevani kalenterimaanikko pahimmasta päästä. Ensijärkytyksestä toivuttuani ymmärsin, että meitä on muitakin. Tyyppejä, jotka haikailevat vanhoja Teinari-aikoja, tutkivat ruokakaupassa lasten tarratelineet ja potevat säännöllisin väliajoin tuskaa siitä, että kalenterin vaihtokuume on iskenyt heti maaliskuussa, vaikka vuoden vaihteesta on vasta kolme kuukautta.

Olen huono päästämään ihmisiä lähelleni. Osaan olla näennäisesti avoin. Puhun paljon ja laveasti asioista, jotka ovat mukavuusalueellani tai jo käsiteltyjen kansiossa. Olen luonut itselleni toimintamalleja, joiden avulla en joudu avaamaan sisintäni muille. Osaan taitavasti vältellä tilanteita, joita en koe hallitsevani. Vuodet ovat häivyttäneet minusta paljon äärivärejä ja tuoneet mukanaan lempeämpiä sävyjä. Mitä enemmän olen elänyt, sitä useammin olen joutunut toteamaan olevani ihmisenä keskeneräisempi kuin koskaan aiemmin.
Olen erityisherkkä, joka ei halua näyttää tunteitaan muille ihmisille. En ole mukavuusalueellani pillittäessäni julkisesti. Olen todella huono ottamaan vastaan kiitoksia tai minkäänlaisia huomionosoituksia. Teen mieluummin työn, näytän arvoni käytännössä ja lähden pois. Juhlin omieni kanssa, kun on sen aika ja silloinkin mieluummin naamioidun essun tai juontajaviitan taakse kuin olen paikalla omana itsenäni. Minut on ohjelmoitu niin, että näytän mieluummin kiireiseltä kuin kauniilta.

Tällä viikolla postilaatikosta on löytynyt ihania kirjekuoria, kortteja ja huomionosoituksia. Upeassa konsertissa sain kiitokset omalla nimelläni ja koin alemmuuden tunnetta. En ajatellut ansaitsevani mitään työstä, joka ei tuntunut työltä, vaan kunnialta. Kirjekuoria avatessani mietin, mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän. Miksi joku tuntematon haluaa lähettää minulle kortin, vaikka ei tiedä mitään kivistä, joihin olen kompuroinut tai lätäköistä, joissa olen saapastellut?
Olen ottanut tavaksi bujoilla torstaisin. Vedän silloin yhteen kuluneen viikon työt, tapahtumat ja tunteet. Suunnittelen tulevaa viikkoa menoineen, aikatauluineen ja to do -listoineen. Kuluneen viikon suurin tunne on nöyryys ja isoin oppi avunpyyntö. Jo vuosikymmeniä sitten ymmärsin olevani vahva silloin, kun ympärilläni on ihmisiä, jotka tuntevat heikkouteni ja rakastavat minua silti. Nyt olen ymmärtänyt, että voin pyytää apua silloin, kun en ole vahva. Ja minusta pidetään silti.

25.9.2019

Asenne ratkaisee aina.

Tiedätkö sen kuristavan tunteen kurkussa, kun tekisi mieli päästää kaikesta irti? Jäädä odottamaan, mitä tapahtuu, jos et enää aamulla menekään töihin? Jos et hakisi lapsia päiväkodista, kävisi kaupassa, vaihtaisi välikausihousuja toppaversioihin ja muistaisi antaa aamulla vitamiininalleja jukurtin kanssa?

Syksy on mielenterveyspotilaalle usein rankkaa aikaa. Valon määrän väheneminen tuntuu kropassa ja päässä. Ylimääräistä tsemppausta kaipaa jopa päivittäisiin rutiineihin. Kun ajelin vuosikausia Kehien sisäpuolelle töihin, pimeä tuntui verhoavan kaiken käytettävissä olevan ajan. Aamulla oli pimeää, illalla oli pimeää, päivät betonikuutioissa olivat täynnä paperinpyörittelyä kalpeassa keinovalossa.

Yrittäjyyteen lähtiessä sain kuulla olevani rohkea. En osannut samaistua tuohon sanaan. Koin kyllä olevani ison haasteen edessä ja mielestäni ymmärsin riskit melko hyvin. Näin, miksi moni ei olisi ollut valmis samaan. Karkkila on pieni kaupunki ja pieni markkina. Töitä on tehtävä paljon ja suurella sydämellä. Aiemmin olin ollut työsuhteessa 7,5 tunnin työpäivällä tehden silti 8-15 tunnin päivittäisiä tunteja. Työpaikka oli 60km päässä, joten työpäivän päätteeksi istuin autossa tunnin hoidellen sekä sosiaalisia suhteita että toimistopäivän aikana rästiin jääneitä työpuheluita. Laskin, että tyttäreni työpäivät päiväkodissa kutistuisivat joka tapauksessa viikkotasolla useilla tunneilla.

Syyskuusta on muodostunut minulle mörkö. Vuosi sitten koin niin syvän aallonpohjan, etten halua vajota niin tummiin vesiin enää uudelleen. Tajusin, että olen parempi äiti, ystävä ja yrittäjä, kun muistan huolehtia myös itsestäni, enkä keskitä kaikkea energiaani muiden ihmisten auttamiseen. Joitakin vuosia sitten hautasin unelman lapsesta syyskuussa. Kyyneleet keskenmenon ja eron jälkeen hukkuivat sadepäivinä Ruuhilammen lenkkipolkuja tarpoessa, mutta jättivät tumman tunteen sydänalaan.

Kaupan alalla syyskuu ei ole niitä pirteimpiä kuukausia. Laskut tulevan juhlakauden tuotteista painavat päälle, mutta asiakkaiden mieltä painavat vielä kesän Visa-laskut eräpäivineen. En tiedä, milloin tilastollisesti tehdään eniten päätöksiä yrittäjyydestä luopumisesta, mutta voisin hyvin kuvitella, että näitä aikoina niille päätöksille olisi helppo löytää perusteluita.

Kun elämä tuntuu tahmealta, eivätkä omat tsemppiasetukset riitä löytämään päiviin positiivista virettä, suosittelen lämpimästi tukeutumaan toiseen ihmiseen. Niissä hetkissä kaksi kuuntelevaa korvaa ovat kultaakin arvokkaampia. Hetki kerrallaan taittuu myös syyskuu kohti Halloweenin valojuhlia, pikkujoulurientoja, joulujuhlan odotusta ja vuoden vaihdetta. Muistutetaan näitä odottaessa toisiamme siitä, että nyt se mitataan. Asenne ratkaisee. Aina.